Saldona neljä päivää Budapestissä, kolme päivää koulussa, kaksi päivää Kokemäellä ja huikeat kolme päivää kotona Tampereella. Huh! Ja kun lisätään yhtälöön kokonaiset kolme päivää kotona, lokakuussa yhteensä, niin lopputulokseksi saadaan vähintäänkin väsynyt, uupunut ja rähjääntynyt kapuaja. Olisiko nyt aika ottaa rauhallisesti, purkaa ja pestä kamat sekä hiljentyä miettimään kokemaansa ja näkemäänsä? Ja mitä vielä! Ajatuksissa siintää jo Indonesia. Miksipäs ei, jos ja kun olosuhteet niin sallivat. Tuhansien saarien maahan ei kuitenkaan lähdetä kapuamaan vuorta pitkin ylös, vaan ennemminkin laskeutumaan omaa vuoren rinnettä alas. Kapua-vuosi on ollut erilaisten tapahtumien, sattumien ja tilanteiden rikastuttama ajanjakso, niin hyvässä kuin pahassakin. Mikä olisikaan parempi tapa purkaa se, kuin kuukauden mittainen leiritys riippumatossa, toisessa kädessä kirja(paska puhetta, mutta uskotaan) ja toisessa vaikka kylmä olut. No, nyt leikitään jo mielikuvilla, mutta reissussa mielikuvista tulee totta ja todellista. Ja juuri se tekee reissaamisesta niin helvetin hienoa! Suosittelen.
Kapuajatoverit ovat jo kattavasti kertoneet kokemuksistaan Etiopiassa, ja ennen kaikkea niistä tunteista joita reissussa kohtasimme. Allekirjoitan ne kaikki. Koen suurta ylpeyttä ja iloa siitä, että olen saanut tehdä näin hienon matkan näin hienossa porukassa. Ras Dashenin huiputus oli itselleni yksi tärkeimmistä, hienoimmista ja koskettavimmista reissukokemuksista ikinä! Ja se on paljon sanottu. Näin voimakkaan kokemuksen siitä teki yhteisöllisyys, väitän. Se hetki, kun pääsin huipulle ja näin toverini iloitsemassa saavutustamme. Huusin, karjuin, itkin ja vetäydyin hetkeksi syrjään. Olin kaukana, mutta näin lähelle. Näin perheeni, läheiseni, ystäväni, rakkaani sekä terveen itseni oman elämäni keskiössä. Sanonta ”Välillä on mentävä kauas nähdäkseen lähelle” pitää paikkansa, niin se vain on.
Hetki syrjässä vaihtui riemuun tovereiden kanssa. Onneksemme huiputuspäivä oli kirkas ja aurinkoinen, näimme kaiken ympärillämme, koko Simien vuorten kansallispuiston. Näkymät olivat upeat! Sitten kuvia, kuvia ja vielä kerran kuvia. Paras otos oli kun puistonvartija tussareineen poseerasi ylpeän sotilaallisesti kameralle. Tussari tuskin oli edes toimintakykyinen, mutta tyyliä siinä oli kerrakseen. Hienoja kuvia, hienoja hetkiä! Jokainen sai, ja ennen kaikkea ansaitsi paikkansa Ras Dashenin, ja näin myös koko Etiopian huipulla.
Reissu oli raskas, henkisesti ja fyysisesti. Se oli myös erittäin antoisa, opettavainen ja rikastuttava. Reilu kaksi viikkoa tiiviissä porukassa vaatii jokaiselta jäseneltä venymistä ja sietämistä. Porukassa pitää välillä sietää väsymystä, janoa, nälkää ja epämukavuutta. Valittaminen ei auta ketään, eikä se varsinkaan olisi vienyt meitä huipulle. Huipulle meidät sen sijaan veivät sisukkuus, yhteinen tuki ja kannustus sekä kyky joustaa omasta mukavauudesta yhteisen hyvän edessä.
Kapua-projektimme jatkuu vielä vuoden loppuun asti. Tavoitteeseen on vielä matkaa ja töitä olisi vielä tehtävänä. Saa nähdä, millaisiin suorituksiin vielä kykenemme. Joulupukin hommat eivät Indonesiasta käsin onnistu, mutta jotain pitäisi vielä kehitellä, että ainakin 8000€ raja rikkoutuisi. Se oli henkilökohtainen tavoitteeni alusta alkaen. Kannustan myös kaikkia omaa kapuamistani seuranneita hakemaan tuleviin Kapua-hankkeisiin. Ei tarvitse olla kokemusta vuorista, matkailusta tai kehitysyhteistyöstä, riittää kun uskaltaa heittäytyä ja siirtyä omalta mukavuusalueeltaan edes hetkeksi syrjään ja katsoa, millaista aidan toisella puolella on. Ja onhan siellä! :) Kapuan maailmaa ja Kapua-matkaa on vaikea selittää…se pitää kokea ja tuntea itse.
Kuvia matkan varrelta…tilanteita, hetkiä, olosuhteita, ihmisiä, kapuajia…
