Vuoristosta takaisin kaupunkiin

Kun laskeskelin, että minulle sattuu blogivuoro huiputuspäivän jälkeiseksi päiväksi, pohdin, onko reissussamme oikeastaan enää mitään kerrottavaa. Mutta vielä mitä, tänään olen herännyt Ambikon leirissä aamuyön tunteina kuuntelemaan harvinaisen ahkeraa kukkoa ja läheisestä kirkosta kuuluvaa rummutusta sekä koirien ja shakaalien ääntelyä. Leiristä lähdettyämme olemme taas hieman patikoineet ja huiputtaneet muulivoimalla jälleen kerran 4200 metriä korkean vuoren. Muulilla ratsastaminen oli mielenpainuva ja mukava kokemus. Ratsastimme kohtalaisen haastavaa, louhikkoista ylämäkimaastoa viitisen tuntia ja kunnioitus muuleja kohtaan kasvoi huippulukemiin, kun nuo pienet, vahvat eläimet toivat meidät turvallisesti ylös saakka. Ylhäältä jatkoimme vielä alas   kävelemällä Chennekin leiriin ja sieltä bussikyydillä hotelliin Gondariin. Harvoin on bussimatka hengästyttänyt niin paljon kuin tällä kertaa, eikä vähiten siksi, että saimme tasaisin väliajoin taittaa matkaa jalkaisin tien huonon kunnon vuoksi.

Nyt viimein istun hotellin sängyllä suihkunraikkaana, mutta hieman pöllämystyneenä ja mietiskelen, mitä kaikkea viikon aikana on oikein tapahtunut. Ras Dashenin huiputtaminen oli hieno juttu, mutta oliko se kuitenkaan SE juttu? Tällä reissulla olen tavannut monia hienoja ihmisiä, mikä on minulle tärkeä asia. Jokainen paikallinen tapaamani nainen ja tyttö on muistuttanut minua siitä, ettei työmme ole turhaa ja kaikki apu on tarpeen. Tärkein kohtaaminen on kuitenkin ollut ihan tavallisen suomalaisen, keski-ikäisen naisen eli itseni kanssa. On ollut tärkeää  huomata, että noin tunnin jumppakärsivällisyydellä varustettu ihminen on porukan mukana pystynyt kulkemaan tuntitolkulla vuoripoluilla ylös ja alas sekä sateella että helteellä. Yhtään kertaa ei ole tehnyt mieli lopettaa huolimatta pienistä kivuista ja säryistä. Päinvastoin, on ollut hienoa huomata, miten nautinnollista on ollut matkata hiljaisuudessa, omaan kävelyyn keskittyen, miettiä tai olla miettimättä. Myös leirielämä on ennakkotiedoista poiketen sujunut mallikkaasti, olen nukkunut hyvin eikä pelko ulkona vaalivista villieläimistä ole päässyt yllättämään. Vaikka en ole ihan mukavuusalueella ollutkaan, tällainen elämä taitaa sopia minulle. Vanha koira taitaa tosiaankin oppia uusia temppuja, kun vaan uskaltaa yrittää. Suosittelen.

Vielä yksi päivä Etiopiassa ja sitten meidänkin on taas palattava arkeen. Tästä matkasta tulee meillekin muisto, joka varmasti säilyy sydämissämme pitkään ja joka auttaa meitä myös Kapua-vuotemme loppuunviemisessä. Olemme etuoikeutettuja, kun olemme saaneet kokea tämän.

Kotiväki, olkaahan valmiina; kaapit täyteen Fazerin Sinistä sekä RuisSatasta ja saunapuut kuivamaan. Kotia kohti ollaan tulossa!