Mielen voimalla Maglićin huipulle
Huiputuspäivän aamu alkoi jännittynein fiiliksin. Yöllä heräsin muutaman kerran ja tunsin kuinka jännitys tuntui niin kehossa kuin mielessä. Koko ajomatkan lähtöpisteelle tunsin jännityksen möykkynä rinnassa. Edessä oli arviolta 9 tunnin vaellus, josta noin yksi neljässosa olisi matkaa Maglić-vuoren huipulle ja loput vaellusta alas Trnovacko-järvelle, ja sieltä vielä kaksi tuntia bussille.
Lähdimme huiputukseen tiiminä ja tiesimme, että mikäli jotain sattuu tai yhden kunto pettäisi joutuisi koko tiimi kääntymään takaisin. Jännitinkin sitä, olinko itse arvioinut kuntoni realistisesti ja selviäisinkö päivästä. Aikasempien päivien vaelluksen olivat sujuneet hyvin, mutta ne olivat olleet kestoltaan ja vaativuudeltaan aivan toista luokkaa.
Ensimmäisen tunnin kävelimme metsän halki Maglić-vuoren juurelle. Lähdön jälkeen tunsin heti hengästyväni ja ensimmäisen puoli tuntia mietin kuinka en jaksaisi yhdeksää tuntia tälläistä. Samalla en kuitenkaan voinut myöntää tätä ajatusta, sillä olin jo lähtenyt matkaan.
Metsän jälkeen Maglić komeili edessämme. Samer näytti kuinka reitti etenisi vuoren rinnettä pitkin ja missä kohtaa sijaitsivat ensimmäiset vaijeri-osuudet, joiden haastavuus oli etukäteen pohdituttanut. Kun siinä vuoren alla seisoi, ajatus huiputuksesta tuntui absurdilta. Mietin, kuka on mahtanut olla ensimmäinen ihminen joka on keksinyt kiivetä tuon vuoren huipulle, ja mistä se ajatus on syntynyt? Sen jälkeen kun yksi on tehnyt sen, muutkin uskovat sen olevan mahdollista.
Matka ylöspäin eteni rauhallisen varmasti ja saavutimme ensimmäisen vaijerin. Vaijeriosuus oli jotain aivan muuta kuin olin osannut kuvitella. Toiset kamppailevat korkeanpaikankammoa vastaan, mutta minä huomasinkin pian olevani elementissäni. Möykky rinnasta oli kadonnut. En enää miettinyt tulevia tunteja vaan elin ja nautin hetkestä. Nautin kuinka nelinkontin kiivetessä jokainen askel ja kädensija löysi paikkansa ja vaellukseen tuli aivan uusi jännittävä elementti.
Kapuaminen oli tiimityötä. Tauoilla sovimme missä järjestyksessä etenemme. Toiselle turvaa haastavassa paikassa toi se, että takana tai edessä oli oppamme Samer tai toinen rauhallinen kapuaja, joku ei halunnut jäädä jonon viimeiseksi, yksi taas koki parhaaksi sen, että kukaan ei kulkenut perässä. Tunnistimme omat tarpeemme hyvin ja sanoimme ääneen kun tarvitsimme apua ja tukea.
Vaijeriosuuden ylittäminen oli ensimmäinen haaste, jonka yli koko tiimi kapusi. Pidimme lounastauon, jonka jälkeen edessä oli nousu Maglić-vuoren huipulle. Loppumatka noususta sujui ketterästi ja saavuimme 2386 metrin huipulle! Tuntui uskomattomalta olla siellä. Niin moni asia oli osunut kohdalleen, ja nyt me oikeasti olimme siellä minne olimme pyrkineet.
Huippu oli kuitenkin vasta vaelluksen alkua, yli puolet matkasta oli vielä edessä. Ylhäältä oli tultava myös alas. Voimaa kuitenkin tuntui riittävän ihmeellisen hyvin ja jalat veivät eteenpäin. Hyvin toimiva tiimimme kulki huumorilla eteenpäin ja yhteishenki tuntui kantavan koko joukkoa eteenpäin. Olin varustautunut siihen, että kyseessä olisi tähän astisista vaelluspäivistä kylmin päivä, mutta saimmekin nauttia suurimman osan päivästä auringonpaisteesta ja lämmöstä.
Huiputuksen jälkeen seurasi ehkä reitin leppoisin osuus kun kävelimme reilun tunnin vuorten harjanteilla ennen kuin alkoi haastava lasku Trnovacko-järvelle. Näkymä ylhäältä vuorilta alas järvelle oli ehkä yksi kauneimpia maisemia mitä olen koskaan todistanut. Reitti alas oli kuitenkin jyrkkä ja haastava irtokivien seassa. Olin kiitollinen, että ennen lähtöä Sarajevosta olin päättänyt vielä ostaa vaellussauvat, enkä tiedä miten olisin tullut sieltä alas ilman sauvojen tukea. Aurinko porotti kuumana, otimme kokoajan askelia alaspäin, ja lähestyimme järveä hitaasti, mutta varmasti. Järvellä pidimme tauon ja pääsimme pulahtamaan virkistävään veteen. Tuntui ihanalta ottaa kengät hetkeksi pois jalasta ja tuntea veden painottomuus polvissa ja nilkoissa. Vaellusta oli takana jo noin yhdeksän tuntia.
Kun lähdimme järveltä Kati kysyi mikä oli ollut tähän mennessä vaelluksen paras ja heikoin hetkeni. Tajusin, että en ollut kokenut vielä sellaista heikkoa hetkeä mihin olin varautunut. Edessä oli vielä noin kaksi tuntia vaellusta: loivaa kivikkoista laskua, pätkä tasaista, ja viimeinen tunti nousua.
Viimeiselle nousulle lähtiessä ajattelin heikon hetkeni olevan edessä, mutta en ollut siitä enää huolissani. Kävelin viimeisen tunnin rauhassa, askel askeleelta kuljin eteenpäin. Voima oli vähissä, mutta samalla minulla ei ollut kiire maaliin. Tiesin sen tulevan vielä vastaan, ja nautin siitä, että päivä ei ollut vielä ohi. Tiesin, että jalat kyllä kantavat. Vuoret komeili ympärilläni. Olimme nyt Maglić-vuoren toisella puolella ja ylös katsoessani en voinut käsittää miten olin omin voimin mennyt sinne ja tullut sieltä alas.
Olin ajatellut, että yli kymmenen tunnin vaelluksen jälkeen saapuisin ”maaliin” lopen uupuneena ja suurin piirtein ryömien, mutta kun näin meidän bussin siintävän ilta-auringossa parkkipaikalla kävelin sen luo pää pystyssä aivan uskomattoman levollisin ja rauhallisin mielin. Vaikka kroppa oli antanut kaikkensa, siinä hetkessä en tuntenut väsyä.
En käsitä mistä kaikki se voima tähän päivään tuli. Vaellus kesti vielä odotettua kauemmin, yli 10,5 tuntia. Tuntuu kuin mulla olisi ollut supervoimia, se oli enemmän kuin olin uskonut jaksavani.
Eikä se voima tullut vaan lihaksista ja kehosta, isoin osa tuli omasta mielestä. Siitä kun mieli lopulta avautui huolista ja esteistä, ja alkoi luottaa kehoon ja siihen, että jalat kantavat. Kun mieli vapautuu rajoitteista, niin kaikki tuntuu olevan mahdollista.
Autoon astuessa kyynelet tipahti poskille. Uskomaton päivä. En pysty edes käsittämään minkä kaiken läpi olen tänään kulkenut ja sitä, minkälaisen matkan mielessäni tämän päivän kapuaminen onkaan avannut. Maglićin lisäksi tänään on ylitetty muitakin vuoria.
