Matkakuplan jälkeen

Matkakuplamme vaihtui kodin neljän seinän sisään pakotettuun kuplaan. Nyt on jo reilu viikko oltu Suomessa ja matkatuliaisena huipulta saatu ”himalajan flunssa” alkaa vihdoin väistyä. Kulunut viikko eristettynä etätöissä oli raaka vastakohta tiiviisti yhdessä kapuajaperheemme kanssa vietetyn seurakuplamme jälkeen.

Matka on ollut hyvin erityinen ja poikkeava kaikkiin aiempiin reissuihini nähden. Koskaan aiemmin en ole kerännyt varoja matkakohteeseeni. Nepali oli ennen Kapuaa oman näkökenttäni ulkopuolella, jostain syystä en Nepalia ollut aiemmin listannut ”pakko päästä”-listalleni, mutta kapua-vuosien aikana kirkastui, kuinka merkittävä maa Nepalista vielä itselleni muodostuu.

Elämän merkityksellisyys on avain onneen ja Kapuan kautta sain kokea tekeväni jotain tärkeää ja merkityksellistä. Kapuan blogeissammekin mainittiin, kuinka hyvän tekeminen muille lisää myös omaa hyvinvointia. Sen sain kokea itsekin ja iloitsen vieläkin kaikista erilaisista tempauksista, joita näihin reiluun kahteen vuoteen mahtui.

Matkamme alussa pääsimme siis tutustumaan Väestöliiton ja Taksvärkin kumppanijärjestöihin ja olen niin iloinen näistä vierailuista. Sain sieltä mukaani toivoa, uskoa ja intoa, joita hankkeen työntekijät meille välittivät. Heidän oma uskonsa työnsä merkityksellisyyteen ja saavutuksiin, mutta myös huoli siitä, kuinka paljon on vielä tehtävää, antoi itselleni uskoa jatkaa maailman parannusta pienin askelin. Jokaisella pienelläkin edistyksellä on merkitystä, vaikka mitattavia tuloksia ei heti saisikaan. Hanketyöntekijät ovat vuosien varrella itse hanketyön lisäksi murtaneet useita näkymättömiä portteja ja asennemuureja, jotta nyt tehtävä työ pystytään mittaamaan myös numeerisesti. Numeroilla on väliä, mutta ennen kaikkea parannetuilla ihmiskohtaloilla, jotka loistavat numeroiden takana.

Viettämämme 12 päivää Himalajan vuoristossa ovat vieläkin prosessoinnin alla. Siellä ollessamme tuntui, kuin olisimme vasta tulleet ja toisaalta kuin olisimme olleet jo ikuisuuden. Illalla uudessa majapaikassamme jouduimme yhteistuumin penkomaan muistikätköjä, minkälainen olikaan viime yön majapaikka ja mitä söimme. Ruoka oli helppo heittää arvalla, joko dal phat tai paistetut nuudelit, mutta kumpi oli päivällinen, kumpi illallinen? Päivät olivat ihanan rutiinintäyteisiä ja jokainen aamu alkoi samalla kaavalla (taistelu lämpimän makuupussin suojista kohti kassia, jossa odottivat pukemista samat vaatteet kuin eilenkin, varmasti herättävät kylmän kosteat kerrastot lämmintä ihoa vasten ja tästä virkistyneenä wc-paperirulla kouraan ja kohti vessaa, laukun pakkaaminen kantajille, tilannearvio vatsan ja vuoristotaudin osalta, aamupalan syöminen oirekuvasta riippuen joko innolla tai pakottamalla ja reppu selkään ja kohti päivän vaellusta). Kuinka onnellista on elää juuri siinä missä on, juuri sitä hetkeä, joka on käsillä, sillä energiaa tai mahdollisuutta miettiä muuta kaventuu suloisesti olemattomiin.

Dragnagin majapaikassa mietin, kuinka erilaista elämä on juuri tässä näillä ihmisillä kuin itselläni kotona. Katselin majapaikkamme vieressä olevia kiviaidoin erotettuja jakkien aitauksia, joihin mies päivän vapaana laiduntaneita jakkeja keräsi yötä varten. Jakit osasivat itsekin jo paikkansa hakea, muutamaa seikkailijaa lukuunottamatta. Jakit saivat heiniä ja aloittivat yölevon, aamulla olisi tällä Himalajan transportilla taas uusi rahti ja uusi suunta edessänsä. Jakin kakat kuivuivat aitauksen vieressä keoissa, osa oli levitetty jo aurinkoon kuivumaan lähelle majapaikkamme seinustaa. Illalla majapaikkamme yhteistupa lämpiäisi näillä jakin kakoilla ja saisimme huoneeseemme mukaan lämminvesipullon, jonka vesi lämpiäisi samalla tämän tuvan kamiinan päällä. Sitten mietin omaa kotiani ja autoani, joka oli siinä muutaman kymmenen metrin päässä kotioveltani. Kodissani on koko ajan lämmin, toisin kuin täällä, jossa lämmin hetki on illalla yhteistuvassa. Sähkökatkoja ei ole juuri koskaan, eikä sähkön riittävyyttä tarvitse miettiä. Vaatteeni ovat kuivia ja lämpimiä vaatekaapissani, täällä majatalon omistajan vaatteet kuivuvat, jos ehtivät päivän aikana, narulla, johon ne ripusteltiin sen jälkeen, kun ne oli pesty vuorilta virtaavasta jäätävän kirkkaasta purosta saadulla vedellä, jossa kantajammekin kävivät suurimmat hiet pesemässä. Kotona laitan pesukoneen päälle ja veden lämpötilan saa valittua napista, täällä aurinkokennon keräämän energian varassa vesi lämmitetään, kunhan aurinkoa tai jakin kakkaa, riittää. Kotona muutaman kilometrin kauppareissu hoituu sillä autolla, joka siinä lähellä on. Täällä lähimpään kauppaan on kahden päivän kävelymatka. Suklaanhimo ehtii siinä ajassa luultavasti jo haihtua. En tiedä, onko tämä korkean ilmanalan aiheuttamaa romantisointia, mutta olen myös kateellinen tästä elämäntavasta. Matkapuhelinverkko ei saavuta, nettiyhteyteen pääsy on satunnaista, päivät kuluvat perusasioiden äärellä, lämmin vesi vaatii aurinkoenergian vaalimista ja jakin kakan keruuta ja kuivatusta, omat kanat munivat ja muut ruokavarat, mitä ei itse saada lähellä tuotettua, haetaan monta päivää kestävillä hakumatkoilla, joissa apuna voi käyttää jakkeja, jos niitä sattuu omistamaan. Hakureissuilla näkee tuttuja ja maisemat hellivät raskasta matkaa. Ruuan riittävyyden suunnittelu on tärkeää ja mitä alhaisemmilta korkeuksilta tarvikkeensa hakee, sitä pienempi on hinta, mutta myös matka on pidempi ja raskaampi.

Vuoristoaikaamme kuvaisin sanalla selviytyminen, mutta hyvällä tavalla. Keskittyminen jakaantui oman ja kanssakapuajien olotilojen skannaukseen ja arviointiin, seuraavan askeleen ottamiseen, snickers-patukasta haaveiluun, hikoiluun, paleluun, maisemien ihailuun, seuraavan vessapaikan paikantamiseen ja olosta nauttimiseen. Ei huolet ja murheet paina, askel kylläkin välillä hiukan. Naavamatot puissa muistuttivat puhtaasta ilmasta, joka on ehtyvimpiä luonnonvarojamme. Jäätiköiden sulaminen ja sääolojen ennustamattomuus muistuttavat niistä oikean elämän ikävistä faktoista. Omat lääkevaramme, kattavat matkavakuutukset ja ylipäätään matkalla olo toisella puolella maapalloa omista kodeistamme muistuttavat osaltaan, kuinka erilaisia mahdollisuuksia ihmisille on maapallollamme suotu. Toivottavasti oppaamme pääsisi joskus Suomeen matkustamaan, kuten hän haaveili. Hänelläkin on erilaiset mahdollisuudet kuin toisilla ikäisillään kylissä, joita ohitimme.

Vieläkin yritän säilyttää matkakuplaa tai ainakin yrittää tallettaa sen tunnelmaa. Se olotila, kun on perusasioiden äärellä, rasittaa kehoaan sopivasti ja mieli on sitä kautta rauhallinen. Kuten oppaamme muisti muistuttaa, älkää ennakkoon murehtiko ja se, mitä ajattelette päässänne, laskeutuu myös sydämen tasolle. Yritän tämän pitää mielessäni.

Kiitos vielä Kapuassa eri tavoin mukana olleille ja kiitos kanssakapuajani unohtumattomasta ja ainutkertaisesta kuplastamme! <3