Nepalissa tarvitaan meitä

Maaliskuun alussa luulin vielä olevani lähdössä pian Kapua-reissulle Nepaliin. Tai ainakin melkein. Jossain mielen perukoilla taisi olla jo aavistus siitä, että matka ei ehkä toteudukaan tänä keväänä pandemiauutisten vallatessa alaa. Silti kokosin innolla vaellus- ja muita varusteita kokoon, tein koepakkauksen punnituksineen, tarkistin matka-apteekkini. Löysin pienen etsinnän jälkeen vaellussauvani, joissa oli vielä kuivunutta savea Kilimanjaron rinteiltä. Mielessä kupli innostus uudesta matkasta tutussa porukassa. Tiesin, että meitä odotetaan perillä ja että keräämiämme varoja tarvitaan siellä.

Kun lähtömme sitten viime hetkellä peruuntui (kyllä, olimme onnekkaita, että emme ehtineet lähteä matkaan aiemmin, siinä tapauksessa olisimme jääneet Nepaliin määräämättömäksi ajaksi rajojen sulkeuduttua), olo oli typertynyt, aivan kuin vauhti olisi loppunut seinään alkukiihdytyksen jälkeen. Toki tiesimme ja ymmärsimme, että mikään muu ratkaisu ei olisi voinut olla tässä tilanteessa mahdollinen.

Loppukevät menikin sitten nopeasti, kun COVID19 -pandemiaan valmistautuminen vyöryi päälle tsunamin lailla. Laadimme suunnitelmia ja ohjeistuksia, joita päivitimme valtakunnallisten ohjeiden tai tilanteen muuttuessa. Korvanapit kuumenivat toisiaan seuraavissa etäkokouksissa, joista tuli nopeasti uusi normaali. Uutisvirta täytti ajatukset, Suomen ja lähialueiden ohella myös Nepalin tilanne kiinnosti. Siellä olikin pitkään rauhallista, kunnes epidemia käynnistyi toukokuussa eikä kukaan tiedä vielä, kuinka kauan se kestää.

Nyt matkamme on siirretty lokakuulle, mutta on mahdotonta tietää, kuinka todennäköistä on, että pääsemme lähtemään silloinkaan. Samaan aikaan päähän on hiipinyt ristiriitaisia ajatuksia matkustamisesta, syyllisyyttäkin. Hiilijalanjäljestä ja ilmaston muutoksen edistämisestä, tautien levittämisestä, globalisaation kiihdyttämisestä ja sen kielteisistä vaikutuksista. Onko kehitysmaamatkailulla enää mitään oikeutusta, voiko ylipäänsä enää ikinä matkustaa minnekään?

Saan ennen juhannusta viestin Nepalista tutulta matkaoppaalta Indralta. Hänellä perheineen on vaikeaa, koska maa on suljettu, vaellusmatkoja ei tehdä eikä oppailla ole töitä. ”Maybe in October season is going to open or not. Too difficult to say, but we are still hoping”, hän kirjoittaa.

Ehkä tässä on vastaus epäröintiini. Emme voi kääntää selkäämme nyt, kun olemme juuri saaneet monet kehitysmaat riippuvaisiksi matkailun tuomista tuloista. Se, mikä tuntuu meistä pieneltä summalta, voi köyhässä maassa tuoda ravinnon perheelle moneksi viikoksi. Tai mahdollistaa lasten koulunkäynnin ja sen myötä varmistaa heille paremman tulevaisuuden.

Meitä tarvitaan nyt ehkä enemmän kuin koskaan. On arvioitu, että köyhimmät maat kärsivät pandemiastakin kaikkein eniten. Pahimmillaan viimeisten kahden vuosikymmenen aikana saavutetussa myönteisessä kehityksessä otetaan takapakkia ja palataan lähtöruutuun. Ensimmäinen Kapua-reissuni suuntautui Nepaliin marraskuussa 2015. En unohda keväisen maanjäristyksen jälkeistä kouriintuntuvaa huolta. Turismi oli romahtanut ja yrittäjät olivat epätoivoisia. Myös maailma oli unohtanut maan nopeasti ensimmäisten viikkojen mylläkän jälkeen. Ei ymmärretty, että hätäapu ei riitä jälleenrakennukseen.

En siis aio luopua kokonaan matkustamisesta enkä ainakaan kapuamisesta. Elän edelleen toivossa päästä Nepaliin, yhteen maailman köyhimmistä maista, joko ensi syksynä tai myöhemmin. Tutustumaan Taksvärkin tukemaan paikalliseen oppilaskuntatyöhön, jonka tavoitteena on parantaa nepalilaisten lasten ja nuorten koulunkäynnin edellytyksiä. Ja vaeltamaan Himalajan vuoristomaisemiin. Maahan, jonka maisemat ja ihmiset ovat jättäneet minuun pysyvän muistijäljen.

Keräyksemme jatkuu ja kerätyt varat ohjataan Taksvärkin kautta Nepalin oppilaskuntatyöhön. Siinäkin tapauksessa, että emme tänä vuonna pääse matkaan.