Haaveista totta -vuosi
Jos minulle olisi joku viisi vuotta sitten kertonut että tulen päälle viisikymppisenä nukkumaan teltassa räntäsateessa, rämpimään yksin pimeässä metsässä pelkän otsalampun valossa (olen aina pelännyt pimeää), lampsimaan kumisaappaissa vesisateessa yli 40 km vuorokauden sisällä, löytämään perille pelkän kartan ja kompassin avulla, osallistumaan umpihankihiidon MM-kisoihin (kyllä, sellaisetkin on olemassa), niin johan olisin kertojan otsaa kokeillut todetakseni korkean kuumeen aiheuttamasta hourailusta….Tokihan nautin luonnossa olemisesta, mutta sentään vain mukavalla säällä. Oman mukavuusalueen rajakin oli juuri tullut kohdattua kesälomalla elämäni ensimmäisellä Lapin vaelluksella, työkaverin houkuttelemana.
No, viimeisen puolen vuoden aikana on tullut tehtyä kaikkea edellä mainittua ja paljon muuta ja samalla venytettyä omaa mukavuusaluetta, niin oman mielen kuin kropankin osalta. En nyt sanoisi oppineeni nauttimaan kylmästä ja märästä, mutta selviytyminen ja uusien taitojen oppiminen on tuntunut hyvältä, kokonaisvaltaisesti hyvältä.
Miksikö sitten rämmin pimeässä metsässä otsalampun valossa räntäsateessa..No, Lappihan kutsui uudelleen ja uudelleen, kunnes puolitoista vuotta sitten oli aika tehdä elämäni ensimmäinen yksin vaellus Lappiin Urho Kekkosen kansallispuistoon. Miten voikaan keskellä erämaata satunnaisesti kohdattujen ihmisten kanssa käydyt keskustelut jäädä muhimaan mielen syövereihin, antaen lopulta sen tarvittavan sysäyksen ratkaisujen tekemiseen. Eivätkä nämä kohdatut ihmiset tänä päivänäkään tiedä kuinka suuri vaikutus heillä minuun oli. Pikkuhiljaa muhineet haaveet oli sanoitettu ja niiden oli aika toteutua.
Viime elokuusta asti olen siis saanut tituleerata itseäni erä-ja luonto-opas opiskelijaksi, toimistovaatteet vaihtuivat käytännöllisiin kuran ja hien kestäviin vaellusvaatteisiin.
Koska yksi asia johtaa seuraavaan asiaan, oli myös tarkoituksen mukaista, että opinnoissakin tulee tylsiä toimistohetkiä, jolloin ei oikeastaan ole muuta tekemistä kuin surffailla netissä ja huomata eksyneensä jo kauan sitten haudattuun haaveeseen, Kapua- hankkeeseen. Mitäpä sitä enempää miettimään, ei muuta kuin hakemusta menemään. Ja tässä sitä nyt ollaan, yhdessä upean Kapua tiimin kanssa vuoden seikkailulla.
Kapuassa oma henkilökohtainen haasteeni on kuinka saan vaaditun 5420 eur kokoon ja kuntoa kohotettua niin, että pärjään kovakuntoisen tiimin vauhdissa aina sinne 5420 m korkeuteen asti. Olen viime viikkojen aikana asiaa pureksittuani päätynytkin hitaasti hyvä tulee -periaatteeseen. Tämän vuoden kapuan euro kerrallaan- periaatteella. Ylös tulen kapuamaan kuunnellen kroppaani, kuten viisas vanha sanalasku toteaa, ei matka tapa vaan vauhti.
Mutta vakavasti ottaen, Kapuassa koen merkityksellisenä juurikin voimaannuttamisen näkökulman, emme tee puolesta saatika saadaksemme erityistä meriittiä auttajina. Enneminkin motivaattorina on positiivinen perhosefekti. Pienikin sysäys voi olla merkittävä, minä osaan ja pystyn – kokemuksen mahdollistaminen kummasti edesauttaa mahdottominakin pidettyjen haaveiden toteutumista.
Jokainen on oikeutettu kyseiseen mahdollisuuteen, erityisesti kehitysmaissa alisteisessa asemassa olevat nuoret ja vammaiset. Kapua 2020 Nepal -vuoden aikana me kapualaiset ollemme erityisen onnekkaita saadessamme olla mahdollistamassa haaveiden toteutumista.
Nepalilaisten nuorten haaveiden toteutumisessa voit olla mukana lahjoittamalla haluamasi summan keräyssivuni kautta.
Jokainen euro on askel eteenpäin.
https://kapua.fi/osallistuja/anne-haukkaluoma/
ihana tuo positiivinen perhosefekti, niin totta!