Kanisteria kantava tyttö, sekä tärkeät kannustukset

Kukon kieunta havahduttaa aamutuimaan, kertoen lähellä olevasta asutuksesta. Olemme iltayön pimeydessä saapuneet Ambikon kylän kupeessa olevaan leiriin.

Tunnustelen oloani. Vuoristopoluilla uuvutetut lihakset tuntuvat saaneen mukavasti lepoa, jo totuttua pidemmän yön aikana. Spontaani lepopäivä ennen Ras Dashenin valloitusta tuntuu hyvältä. Saadaan hetken aikaa makustella ympäröivää luontoa, koettuja asioita, kohtaamisia, vaipua omiin oloihin ja vaihtaa ajatuksia.

Leirin vierestä kuuluu houkuttelevasti virran kohina. Nousen untuvamakuupussistani, avaan teltan vetoketjun, nappaan mukaani pyyhkeen, otan muutamat askeleet niityn poikki. Vesi on kirkasta ja virkistävää. Ympärillä kohoavat korkea vuorenseinät. Rinteellä pyöreitä, saviseinäisiä, olkikattoisia asumuksia.

Aamupalaa odotellessa on hetki aikaa istahtaa kiviaidalle. Muistivihkoon piirtyy kuvia juoksevista aaseista, yksinäisestä ruohoa mutustelevasta vuohesta, jo tutuksi tulleista ystävällisistä vartijoistamme ase olallaan. Joku istuu vartiopaikallaan, muutama heräilee pressun ja kangaskaistaleen alta. Onneksi tänä yönä on satanut vain vähän. Vaihdamme hymyt ja hyvät huomenet.

Kohta alkaa kuulua hentoisesti sanoja: helou, salam, helou, pen, mani, cola, cola, mani. Takanani tiellä seisoo kaksi nuorta miestä vierellään punaiset pullokorit. Myydä pitäisi. Edessäni pienen pieni lapsi paljain varpain, nenä vuotaen, yllä nuhjuinen nuttu, silmät suurina ja kauniina, huulilla varovainen hymy. Kynä pitäisi saada. Äiti sylissään lapsi. Otsan iho vaatisi hoitoa. Hetken istun, mielessä vyöryy ajatuksia. Olotila on ristiriitainen. Kerjääminen ei ole hyväksi heille, ei meille. Tuen on parempi ohjautua toimintaan, kehittämiseen, voimauttamiseen.

Menemme vierailulle viereiseen kouluun. Kouluun, jolla ei ole osoitetta, mutta jossa innokkaat pienet ja suuret lapset opiskelevat toivorikkain mielin. Luokkiin on saatu vähää aiemmin puiset kahdenistuttavat pöydät ja penkit. Tila on hämärä, sähkövaloa ei ole, maalattia jalkojen alla, rapattujen saviseinien pintaan on kiinnitetty numeroita ja kehonosien nimiä englannin kielellä. Saniteettitilat puuttuvat kokonaan, kyniä ja papereita on satunnaisesti, oppikirjat on peritty, ehkä kirjan uusi omistaja vielä jonain päivänä käsittää jo kirjoitetut sanat. Alkujännityksen jälkeen jaamme pienten oppilaiden kanssa yhteisen laulu- ja leikkihetken. Lähtiessä kättelen monia lämpöisiä kapeita käsiä. Osa tämän maaseutukylän oppilaista on perheen apuna sadonkorjuussa. Pienet ohra- ja kaurapeltoläntit täplittävät vuortenrinteitä.

Paluumatkalla on leirin vieressä kohisevan virran ylitys. Ylityskohta on matala ja helposti hypeltävissä kiveltä toiselle. Hypellessä huomaan keltaista kanisteria selässään kantavan tytön. Koulumatkan varrelta saa juomavettä kotiin. Koulumatkan maisema on kaunis, ilma raikas hengittää.

Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta. Sinisen ruokailukatoksemme ympärillä käy kuhina, lounasta kokataan ja katetaan. Olo on yhä herkistynyt. Vaikka kylän ihmisistä välittyy ilo ja uteliaisuus, on todellisuuksien eroavaisuus käsinkosketeltavaa. Eikä yksiselitteisesti arvotettavissa.

Mahat kylläisinä kuuntelemme tuttavien lähettämät terveiset. Tyttärieni kannustavat sanat vievät ajatukset kotiin. Voimapaikkaan, jossa olemme kaikki yhdessä. Pyyhkäisen silmäkulmaa kerran ja toisen. Suupielissä hymy. Arvelen olleen jännittävää lähettää sanoja kaikkien luettavaksi, kiitos kun teitte sen. Kiitos kun olette. Tyttäret kotona ja täällä.

Lopettelen ajatustenvirtana kulkenutta matkapäiväkirjaani. Istun sinisen ravintolakatoksemme vieressä. Kurkistan olkani yli. Viisi pientä iloista lapsenkasvoa vilkuttaa. Hymyilen.

Vaatii rohkeutta uskaltaa. Uskalletaan. Tulevana aamuyönä kohti huippua!