Aamu valkeni kauniina yöllisen sateen jälkeen. Aurinko pilkisteli vuorien lomasta pilvien takaa ja lupaili hyvää vaellussäätä ainakin alkumatkalle. Virallinen herätysaika oli klo 7, mutta monissa teltoissa heräiltiin jo puolelta ja aiemminkin. Varmasti jokaisen mielessä kutkutti pieni jännitys siitä, millainen seikkailu meitä tänään odottaisi eilisen melko rajun aloituksen jälkeen. Illalla paikallinen oppaamme oli kertonut, että tänään menisimme ylös-alas, matkan pituus olisi linnuntietä noin seitsemän kilometriä, mutta meille askellusta kertysi noin 15 kilometrin verran.
Muutamaa minuuttia yli yhdeksän retkikuntamme jätti Ivan leirin taakseen. Yllättävän pian saavuimme Inylchek-jäätikölle, joka on maailman kolmanneksi suurin napa-alueiden ulkopuolella sijaitseva jäätikkö. Mahtava ja jopa hieman pelottava näky! Olimme kuin jättimäisessä sorakuopassa, jossa maanvajoamat, kivien vyörymät ja valtavat siirtolohkareet olivat muokanneet karuakin karumman ympäristön, jossa todella tunsi itsensä pieneksi. Tuntui siltä kuin olisimme hypänneet maapallolta toiselle planeetalle. Siellä täällä kivien välissä kasvoi pieniä kukkakasveja, muuten maisemaa hallitsivat harmaan sävyt. Kukaan meistä ei voi nyt ainakaan valittaa, etteikö tällä reissulla olisi nähty tarpeeksi kiviä.
Välillä kuljimme moreenijäätikön reunassa ja välillä sen päällä. Paikoin kävelimme hiekassa ja sorassa, paikoin etenimme ikään kuin kiuaskivien päällä ja paikoin harpoimme lohkareelta toiselle. Matkan varrella teimme myös yhden vesistön ylityksen ihanan ystävällisten kantajapoikien avustuksella.
Hieman ennen lounastaukoa taivaalta alkoi ripsiä vettä. Pysähdyimme paikalle, jossa vielä kaksi viikkoa sitten oli ollut jäätikköjärvi, mutta josta merkkinä oli enää vain kuivunutta mutaa. Kuorivaatteet päälle, ruokaa suuhun ja sitten taas menoksi. Vuoristo-oppaamme lähti johtamaan letkaamme sateenvarjo(!) tanassa ja musiikki rinkastaan pauhaten. Enää ei olisi pitkä matka!
Pitkältä matka kivikossa kuitenkin tuntui. Lopulta maisema muuttui vehreämmäksi ja etujoukoista alkoi kuulua iloisia ”Maata näkyvissä!” -huudahduksia. Yksi alamäki jäljellä ja sitten olisimme etappimme päätepisteessä, 3100 metrin korkeudessa sijaitsevassa leirissä nimeltään Glina, joka tarkoittaa savea.
Vähän yli viisi laskimme reput selistämme ja saimme huokaista tyytyväisinä siitä, että perille on taas päästy. Aikaa matkaamme kului kahdeksan tuntia – hyvä suoritus, mutta kalpenee kuitenkin ehkä hieman sille, että kantajat kipaisivat saman reitin kahdessa tunnissa kullakin kantamuksinaan 30 kilon lasti.