Vaelluksen jälkeinen yö on nukuttu Pokharassa ja kiipeämme kukin vuorollamme hotellin katolle vielä luomaan viimeisen silmäyksen lumihuippuisille vuorille. Jossain ammuu lehmä, toisaalla kiekuu kukko. Ihmiset alhaalla pienissä kodeissaan virittäytyvät pikkuhiljaa päivän puuhiin. Lento Katmanduun odottaa parin tunnin päästä ja näkymää vuorista joutuu tämän jälkeen etsimään puhelimeen talletetuista tai mieleen piirtyneistä kuvista. Nämä maisemat jäävät silmistä toistaiseksi, mutta mielestä ne eivät häviä ja kukon laulua saattaa jäädä kaipaamaan.

Viikko sitten katselimme puolestaan maisemaa Katmandun kattojen yli, kun nuori lääkäri vei meidät sairaalan katolle esitelläkseen koko sairaalan alueen yhdellä silmäyksellä. En ole ihan vähään aikaan tavannut niin työlleen omistautunutta nuorta miestä kuin mitä hän oli. Ja samaa voidaan sanoa CHEERSin sairaalan johtajasta. Jotain tuosta omistautuneisuudesta toivoisin itsellenikin. Sitä, että tekisi kaiken sen mitä tekee sydämestään. Ilolla ja ylpeydellä.

Voimalla yhdeksän naisen

Mitä tapahtuu, kun lähetetään matkaan yhdeksän toisilleen tuntematonta naista? Yhdeksän erilaista persoonaa, yhdeksän eri tarinaa.

Tapahtuu se, että jostain kuuluu päivä toisensa perään yhden hersyvä nauru, jonka kuullessaan alkaa itsekin joka kerta välittömästi hymyilemään. Joku totesikin, että jokaiselle ryhmässä löytyy aina oma paikkansa. Me olimme toisillemme tuntemattomia ennen tätä matkaa, mutta nyt olemme jakaneet sitä yhdessä lyhyen ohikiitävän hetken. Miten voikin ihmisistä tulla niin tuttuja vajaan parin viikon yhdessä vietetyn ajan myötä.

Toinen kulkee joukossa tuumaillen ja kuulostellen. Omaan tahtiin, hitaasti hengitellen ja sisimpänsä liikkeitä tunnustellen. Omien ajatusten parissa saa myös kosketuksen johonkin itsessään ja syvimmissä kerroksissa olevaan.

Kolmannella taas on tuhansia tarinoita, joilla hän ilahduttaa ja viihdyttää kanssakulkijoita ja tekee näin muiden matkan kevyemmäksi kulkea. On iso apu, kun saa kuunnella jonkun juttuja sen sijaan, että miettisi mikä kumma on kun pohkeet on kovat kuin kivi eivätkä jalat enää tahdo kantaa. Löytyy ystävyyttä, löytyy yhteenkuuluvuutta, löytyy oma paikka porukassa – sillä täysin erilainen tämä matka olisi ollut, jos yksikin meistä yhdeksästä olisi ollut joukosta poissa.

Minne tie vie, sinne mennä tahdon, olen matkalla mielin levollisin

Vuorilta alas laskeutuessamme osalla alkoi jo mieleen palata koti ja sen askareet ja velvoitteet. Matka lähenee loppuaan ja aika ajoin tuntuu, ettei haluaisi palata sen kaiken keskelle minkä parista matkaan lähti. Matkalla koettu ilo ja hymy meinaa karata kasvoilta ja ilme vakavoitua. Tekisi mieli paeta vuorille kaikkea sitä ikävää, mikä ehkä kotona odottaa. Kun asioihin on saanut etäisyyttä, ne asettuvat joskus ihan uuteen valoon ja näkee kaiken niin paljon selvemmin.

Ja silti on mukava palata kotiin. Joskus vain se, että saa hetken tarkastella elämäänsä kuin ulkoa käsin, voi saada aikaan isojakin uudelleenarviointeja omassa arjessa. Ehkä luopuu helpommin siitä, mikä ei ole itselle hyväksi ja etsii aktiivisesti elämäänsä asioita, jotka vievät sitä hyvään ja parempaan suuntaan. Tekee rohkeammin valintoja hyvän puolesta. Samaan oravanpyörään ei haluaisi enää hypätä juoksemaan itseään hengiltä.

Mikä elämässä on lopulta tärkeää?

Piia kirjoitti eilen arvoista. Tämänkaltaiset reissut asettavat omat arvot usein uuteen valoon ja ehkä myös järjestykseen. Mikä elämässä lopulta on tärkeää ja merkityksellistä? Ilo, yksinkertaisuus ja armahtavaisuus – koen, että ainakin nämä kolme arvoa ovat kulkeneet mukanamme näiden yhteisten päivien ajan. Mutta minkä arvojen haluan ohjaavan elämääni arjessa? Mikä on vapaaehtoistyön ja hyväntekeväisyyden sija elämässäni jatkossa? Kapuaan lähteminen oli yksi pieni teko ja toive tehdä jonkun ihmisen elämästä himpun verran helpompaa. Lämpimästi suosittelen vastaavaan projektiin lähtemistä myös muille. ”Antaessaan saa” on sanonta joka toimii myös käytännössä.


Jotakin minussa olemassa olevaa koskettaa se, kun näen pienen pienten koululaisten kiipeävän ylös rinnettä ja pyytävän suklaata. Keksejä löytyy vielä rinkasta ja ne jaetaan tasan pienten matkalaisten kesken. Epäilen tosin hieman sitä, kuinka ehjänä keksit kestivät pienissä repuissa, mihin he saamansa aarteet tallettivat.

Huomaan ajattelevani, että onkohan näillä rinteillä niitä lapsia, joita piilotellaan kotien seinien sisäpuolella siksi, että he ovat sokeita tai kuuroja. Siksi, että siihen kätkeytyy niin suuri häpeä ja vahvat uskomukset siihen, että vammaisen lapsen saaminen on seuraus, ”kosto” tai ”kirous” jostakin.

Jotakin osaa koskettaa myös se, kun näen vanhan mummon tai papan kantavan puita mökin lämmittämiseksi ja keittokattiloiden alle nuotioon. Totean jälleen mielessäni: yksinkertainen on kaunista. Ja tajuan jotakin myös sanonnasta: ”Vähemmän on enemmän.”

Se mikä vastaan tuleville ihmisille on yhteistä on se, että kaikki heistä hymyilevät. ”Namaste!” he sanovat hymyillen katseidemme kohdatessa. Ja samassa huomaan vastaavani heidän hymyynsä.

Otan yhden askelen kerrallaan ja pääsen perille”

Eräs meistä totesi minulle yhdessä alamäessä, että hänen lempivirtensä on se, missä lauletaan ”Enkä leipää, laukkua, sauvaakaan, saa turvaksi matkalle. Otan yhden askelen kerrallaan ja pääsen perille.” (virsi 510)

Iloiten me saimme lähteä matkaan ja onnellisesti pääsimme perille. Nyt pudistamme Pokharan pölyt jaloistamme ja suuntaamme kohti Katmandun kujia. Vähiin käy ennen kuin loppuu.

Minne tiemme tästä kulkee ja tapaammeko toisiamme enää koskaan, sitä ei voi tietää. Ehkä joku tapaa toisen Annapurna circuitilla parin vuoden päästä, emme tiedä, mutta kiitollinen kyllä saa olla näistä päivistä yhdessä ja jokaisesta matkakumppanista.

Mitä kannamme repussamme kotiin Suomeen?

Mitä haluamme ottaa täältä mukaamme, kun palaamme Suomeen? Minkä ajatuksen, minkä oppimamme asian, minkä hetken tai tilanteen? Ehkäpä kirjoitamme siitä vielä oman bloginsa…

0 kommenttia

Jätä kommentti

Haluatko aloittaa keskustelun tai tietää lisää?
Kirjoita mielipiteesi ja kannustuksesi alle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *