Vuoden 2015 loppupuolella sähköpostiini kilahti viesti kehitysmaita tukevasta Kapua-hankkeesta otsikolla ”Vastuunkantaja-seikkailija-joukkuepelaaja saa paikan”.

Hakuaika Kapua 2016 Nepal- hankkeeseen oli tuolloin käynnistynyt. Suljin mailin.  Toki olen vastuunkantaja – seikkailijamieltäkin omaan… taapero kun kotona on  – ja tosissaan joukkuepelaaja pitää kahden pienen lapsen äitinä olla, mutta että matkustaisin Nepaliin ja kiipeäisin maailman korkeimman vuoren kupeeseen, ja kampanjoisin avustushanketta yli vuoden, tuntui äkkiseltään äiti-ihmisen kohdalla kaukaiselta.

Aikaa tuosta on kulunut nyt reilu vuosi, ja matkaltammekin olemme saapuneet koto-Suomeen puolitoista viikkoa sitten. Kulunut vuosi hankkeen parissa ja niin itse matkakin on ollut antoisa, opettavainen ja rankkakin.  Oma tietoisuus ympäröivästä elämästä täällä maapallolla on lisääntynyt. Kaikki mitä tuon kuplan ulkopuolella on, ei välttämättä ole hyvä asia. Oma totuus ei välttämättä ole se ainoa oikea vaan ympärilläni on ihmisiä, joilla myös omia tuntemuksia ja mielipiteitä. Kapuaja-ystävä Manu kirjoittikin omassa matkapäiväkirjassaan taannoin Anssi Kelan sanoin: ”Mun täytyy kävellä näin, mun täytyy kävellä näin, niin jotain herää sisälläin”.  Kyllä, heräsi, mutta hyvä näin. Tätähän olin toivonut myös itse ennen matkaa. Tosin omaa matkaani Everstin alueella en kulkenut ihan kokonaan omin jaloin, sairastuin mm vuoristotautiin, jonka oireita jouduttiin hoitamaan lääkitykselläkin. Tengbochesta tein oman koukkuni hevosella ( reilu 3 tuntia ) paikalliseen Kunden sairaalaan, jossa sain asianmukaista hoitoa.  Suomeen palattuani menin Keravalla oman lääkärini vastaanotolle. Hän oli ystävällisesti ja kovasti pahoillaan, että oli noin 15 minuuttia aikataulusta myöhässä. En ollut pahoillani noista minuuteista, olinhan vajaat puolitoista viikkoa sitten keikkunut hevosen selässä kehonhallinta koetuksella yli kolme tuntia saadakseni hoitoa. Entinen minäni varmaankin olisi tuhisten vilkuillut kelloa, ja naputtanut jalalla lattiaan hermostuneena tuosta 15 minuutin viiveestä.

Nepal on yksi Keski-Aasian köyhimmistä maista, ja se lasketaan edelleen maailman vähiten kehittyneiden maiden joukkoon. Yksi Nepalin suurimmista haasteista on edelleen naisten aseman parantaminen. Vaikka tyttöjen koulutus on viime vuosina edistynyt ja maan perustuslakia säätävässä kokouksessa on sukupuolikiintiö, naisten asema on surkea etenkin maaseudulla. Matkan alussa pääsimmekin tutustumaan Väestöliiton avustuskohteisiin Chitwanissa  sekä Taksvärkin ry:n tukemiin kouluihin Patanissa.  Nepalissa tehtävien kehitysyhteistöiden painopisteet ovatkin olleet koulutus, puhdas vesi ja sanitaatio, hyvä hallinto, metsien ja muiden luonnonvarojen hallinta sekä naisten ja syrjäytyneiden toimeentulon tukeminen. On ollut hienoa ja kiitollista päästä mukaan tekemään työtä globaalin oikeudenmukaisuuden edistämiseksi ja köyhyyden vähentämiseksi.  Mutta kuten päivittäisestä uutisvirrasta huomaamme,  työ köyhyyden vähentämiksi ei lopu koskaan, mutta Kapua-mamamme Suvi kirjoittaakin: ”Yksi ihminen ei voi muuttaa koko maailmaa, mutta yksi ihminen voi muuttaa yhden ihmisen koko maailman”.

Viime viikon torstaina katsoin vessan peilistä ja näin väsyneen, nuhruisen, räkäisen, yskivän ja itkuisen hahmon, itseni.  Olin hetki sitten saanut sähköpostiini mailin Keravan liikuntapalvelusta ja se meni näin: Teille on myönnetty Keravan liikuntapalvelun kultainen liikuntamitali 2016 joka luovutetaan Urheilugaalassa 9.12.2016. Liitteenä oli liikuntapalvelujohtajan päätös, jossa luki: ”.. myönnetään osallistumisestaan Kapua 2016 Nepal – hankkeeseen”.

Ei ollut kauaa aikaan siitä kun olin kovasti ​ ja ​sinnikkäästi yrittänyt ​kavuta muiden kapuajien mukana likaisena ( useita päiviä suihkuttomana), väsyneenä, kuumeisena, yskivänä, oksentelevana ja välillä jopa itkuisena Mount Everestin kupeessa.  Tuo maili tuli juuri herkkään saumaan.  Hetken olinkin, että  ”Apua, minulle. Mitä minä olen muka tehnyt?”.  Tuolloin muistin 10 – vuotiaan poikani sanat ennen Nepaliin lähtöä: ” Äiskä, kyllä mä olen susta ylpee kun niin tykkäät auttaa myös muiden maiden lapsia ja meet vielä sinne tosi korkeelle”.  Kiitollisuuden kyyneleistä ei meinannut tulla loppua. Toivonkin, että matkakertomukseni myötä pystyn opettamaan lapselleni tietoisuutta siitä, että maailma on eriarvoinen, mutta jokainen yksilö on samanarvoinen. ​ Enkä vaan näytä mahtavia matkakuvia saavutetuin metrein. Upeaa myös oli, että pojan luokan ( Ahjon koulun 4A-luokan ) tervehdysvideo näytettiin Patanin kouluvierailulla, ja saimme myös tervehdysvideon koto-Suomeen näytettäväksi luokan lapsille ja vanhemmille.

Itse olen niin ylpeä meidän koko porukasta, joka on tehnyt valtavan vuoden pituisen työn. Kiitos yhteisestä matkastamme  Kapuamama- Suvi <3 , kanssa Kapuajat: Aini, Reko, Petri, Riikka P, Riikka M-K, Elina, Hanna, Raija, Tarja, Päivi, Jenni, Niina, Minna, Tiina, Katariina, Laura, Manu, Marjo ja Heidi. Kiitos myös ​Nepalin matkamme suomalaiset matkanjohtajat Mandalan Otto ja Tommi. Matkamme paikalliset oppaat: Tika, RK, Ngima, Rabi​ ja tietysti kantajapojat ja jakkikuski.  Sekä paikallinen Sherpa-perhe, jonka luona yövyin toipumassa yhden yön sairaalareissun jälkeen.  Mandalan Tommi sanoikin, että ensimmäisen kerran ihmiset matkustavat Nepaliin vuorten takia, toisen kerran ihmisten. ​Rakkaat kiitokset myös omille vompateille Aslalle ja Iirikselle + muille perheenjäsenille + ystäville + kaikille lahjoittajille. Varustevastaaville Terolle ja Tonylle. sekä valkku-Harrille (Keravan Forever – kuntoklubi).

Iso kiitos Keravan kaupungin väelle tuesta, ja saamastani huomionosoituksesta!

Namchen hotelli Tibetin huoneen 102 asukki kiittää ja kuittaa rakkaan ja niin ihanan raskaan Kapua vuotensa 2016 <3

Välitetään toisistamme, aidosti!

Miia <3

0 kommenttia

Jätä kommentti

Tahdotko liittyä keskusteluun?
Jätä kommentti!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

LASKUTOIMITUS ROSKAPOSTIA VASTAAN: *