Takana aivan uskomattoman hyvin nukuttu yö. Oli lämmin nukkua ihan ilman makuupussia, silkkipussia, merinokerrastoa, pipoa, ekstrafleeceä ja kuumaa vesipulloa makuupussin sisällä. Herätessä hengitys ei höyrynnyt ja vaikka suihkusta ei tullut lämmintä vettä, jo se että sain mennä aamulla suihkuun tuntui paljolta.

Kolme viikkoa sitten kokoonnuimme Helsinki-Vantaalla jännittyneinä, varusteita vertaillen ja Tarjan sekä Elinan iloisia uutisia juhlistaen. Sieltä meidät viskattiin Kathmanduun jossa liikenteen kakofonia ja katupöly sekoittui voimakkaisiin hajuihin ja kirkkaisiin väreihin. Edelleen muutamaksi yöksi ihanan vehreään ja viidakkoiseen Chitwaniin ja taas takaisin Katmandun ihmis-, auto-, skootteri- ja sähköjohtovilinään.

Kaksi viikkoa sitten olimme jo aloittaneet hitaan nousimme Luklasta kohti Kala Pattharin huippua. Ihailimme jokaista kaukaisuudessa siintävää lumihuippua, ihmettelimme sherpakantajien kykyä kantaa jopa 120-kiloisia elintarvikekuljetuksia vuorenrinnettä ylös ja otimme kuvia jakeista, sherpalapsista, kiviin maalatuista mantroista ja niistä lukemattomista upeista vuorista, rinteistä, laaksoista ja maisemista.

Viikko sitten olimme olleet vuorilla jo ikuisuuden, ja lähestyimme Gorak Shepiä, josta myöhemmin huiputimme Kala Pattharin ja muutama käväisi vielä Everest Base Campissakin. Ja kun nousu on kestänyt 11 päivää, kestää alaspäinkin tuleminen useamman.

Nyt on meidän viimeinen ilta Nepalissa. Yhteinen illallinen hienossa ravintolassa kaoottisessa Katmandussa. Aina reissussa tuntuu siltä, että aika menee jotenkin tosi hitaasti, koska tapahtuu niin paljon, mutta silti ihan liian nopeasti, koska jokaiseen ihmeelliseen hetkeen tekisi mieli tarttua kiinni kaksin käsin ja käydä se kokonaan läpi ennenkuin päästää irti ja jatkaa seuraavaan. Matkustaessa jokainen päivä on kuin uusi pieni seikkailu. Kun aamulla avaa silmät, ei voi olla varma että missä ne illalla laittaa kiinni.

Nepalin matka on ollut erityisen upea siksi, että monet koko vuoden aikana saavutetut jutut ovat tulleet konkreettisiksi. Saimme nähdä omilla silmillämme mitä keräämillämme varoilla tehdään, ja kapusimme omin pikku jalkoinemme sinne 5545 metrin korkeuteen! Ihan jokaisella meistä on syytä olla ylpeä itsestään, ja siitä miten paljoon me olemme pystyneet sekä tämän vuoden että tämän koko matkan aikana. Me kaikki käsittelemme ja ihmettelemme kokemiamme hetkiä, näkemiämme maisemia, tapaamiamme ihmisiä ja saavuttamiamme etappeja varmasti vielä pitkään.

Arki odottaa kotona, ja viikonlopun vietämme välitilassa jossain katmandun, Istanbulin, Helsingin ja kukin omien kotikaupunkiemme välillä. Lähteminen on surullista mutta samalla jokaisella meillä on ikävä kotiin, tuttuihin maisemiin ja rakkaiden ihmisten luo. Kiitos kotiväelle kaikista tsempeistä, viesteistä, rohkaisusta ja tuesta tämän matkan ja koko vuoden ajalta. Ja kiitos jo etukäteen siitä, että jaksatte kuunnella meidän tarinoita Nepalista – niitä on todella paljon!

2 replies
  1. Liisa says:

    Hyvää kotimatkaa huippuporukalle! On ollut ihanaa seurata tätä matkapäiväkirjaa, ihailla teitä ja kulkea ajatuksissa kanssanne, pimeän marraskuun paras valohoito! Palautuminen takaisin arkeen voisi olla kokonaan uusi matkapäiväkirjan aihe, mutta ehkäpä saan seurata sitä vähän lähempää!

    Vastaa
  2. Reijo Kiukkonen says:

    Tervetuloa kotiin, täällä vesisateessa odotellaan, lapset ja aikuiset ikävissään.
    Marjut, Reijo, Markus, Asla ja Iiris, Kati, Juha, Kerttu js Onni.

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *