Kotimatka on alkanut ja vielä olisi blogivuoroja jäljellä. Päivän huippu-jännittävät tapahtumat tiiistyvät lähinnä seuraaviin seikkoihin: Kathmandun kentällä herrasmies tarjosi uupuvat rahat kahvikupposeen, lento lähti myöhässä ja koneessa syötiin kanaa ja marjarahkaa. Dresmaker on hyvä leffa – tuoretta Chostbustersia en suosittele.

Oikeasti nepalilaisten vahvistustemme, Ngiman, RK:n ja Rabin hyvästely Kathmandun kentällä tuntui kyllä kovin haikealta. Joku sanoi, ettei nähdä näitä enää koskaan. Toinen vastasi, että siten ensi kerralla ehkä.  Opas-Tommin sanat siitä, kuinka ”vuorille tullaan ensimmäisellä kertaa vuorten takia – toisella kertaa ihmisten takia”, kuulostavat juuri nyt järkeenkäyviltä.

Aloitin blogin ainakin kolmella eri versiolla matkalla Istanbuliin. Ekan kirjoitin siitä, että huippureissun suurin huippujuttu on meidän jengi, joka auttoi, tuki, kuunteli ja rakasti kun oli rankkaa. Se huusi huraata, iloitsi ja nauroi. Taputti olkapäästä, halasi, pyysi mukaan korttipeliin tai käytti hassuja laseja ihan vain saadakseen vuoristotaudin uumeniin uponneen kapuajan naamalle pienen hymyn vireen.

Sitten ajattelin kirjoittaa siitä millaisina Kathmandu, Nepal ja Himalaja mielessäni nyt piirtyvät. Kuvailla vähän maan okran, tiilen ja lämpimän saven värejä. Sitä kuinka vuorilla taivas on sinisempi kuin yksikään Suomen järvistä. Miltä kuulostaa lähestyät jakkikellot ja huohottavalla äänellä huudetut ”kantaja”-huomiot kapeilla poluilla. Kuinka polut siellä ylhäällä pöllyävät tomusta ja jakin kakasta – alhaalla ranskasta saastepilvestä.  Tai kuinka vuorilla nälkä välillä katoaa tai jos ruoka maittaisikin niin mikään ei maistu enää miltään. Että suolaa voisi syödä vaikka suoraan purkista ja silti se maistuu lähinnä jauhoilta.

Siitäkin olisin voinut kirjoittaa, kuinka meidän aikakäsityksemme on mennyt täällä mutkalle. Osan mielestä olemme olleet reissussa 1.5 kk, toisten mielestä 2.5 kk. Jonku mielestä Chitwanissa oltiin joskus viime vuonna. Itse kysyin tänään kentällä täyttäessäni maasta-poistumislomaketta, että onhan nyt vielä vuosi 2016.

Mutta siis; Lopulta päätin kirjoittaa sitten siitä miltä minusta nyt tuntuu. Niin päätin, mutta sitten tajusin, että vaikka kaikesta on kauheasti aikaa on aikapoimu oikeasti sellainen, etten ole ehtinyt käsitellä asioita vielä. Asiat kristallisoituvat ajan kanssa. Nyt voin vain sanoa, että reissussa on ollut raskasta mutta ihan mahtavaa.

Lopuksi lupaan vielä, että jos joskus kotona valitan ”ihan kamalaa päänsärkyä”, mutta kykenen silti puhumaan itkemättä ja hengittämään normaalisti, minua saa potkaista. Sillä silloin ei ole kyse pahasta päänsärystä vaan ihan vaan  pikku vihlomisesta pääkopassa.

Kiitos vielä Tommille ja Otolle, kaikille ihanille kapuajille, Kapua-äiti Suville ja ennen kaikkea maailman parhaalle kämppikselle Ainille, joka on jakanut näinä viikkoina kanssani hajut, kaaoksen ja jatkuvasti hukassa olevat asiat. Ihan huippua. Kiitos ja huomenna Suomeen.

0 kommenttia

Jätä kommentti

Tahdotko liittyä keskusteluun?
Jätä kommentti!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

LASKUTOIMITUS ROSKAPOSTIA VASTAAN: *