Askel taipuu kevyesti, joutuisasti. Satunnainen nauru täyttää ilman ja vastaantuleville, huohottaville trekkaajille tuntuu välillä pahalta sanoa iloisesti ja ilman hengästymistä ”Hello!” – matka alas on tuskin koskaan täällä kauhean rankka tai surullinen.

24 tuntia aiemmin Gorak Shepiin saapui kulunut, ränsistynyt porukka huulet sinisenä, päänsärkyisenä ja itkuisena. Meille ei maittanut ruoka, oli kärsitty ripuleista, oli vuodettu keltaista, vihreää, punaista, mustaa ja varmaan sateenkaaren väristäkin räkää. Oli ravattu keskellä yöllä ympyrää koska se oli ainoa tapa pitää päänsärky loitolla. Oli yskitty limaa oksentamiseen asti. Oli niistetty niin paljon, että nenä oli verillä. Oli leikitty vatsataudin kanssa toteamalla, että juustoleivässä olikin majoneesia ja neljässä tonnissa ei ole näkynyt jääkaappeja. Opas Tommin kysymykseen voinnista oli vastattu ”ihan ok” ja vastaukseksi saatu lakoninen ”Oletko katsonut peiliin?”.

Joseph Conrad kirjoitti joesta, jonka päässä maali on, mutta kukaan ei tiedä kuinka kauan jokea pitää kulkea, että maalin saavuttaa. Meille se joki alkoi jossain satumaisen Tengbochen luostarin jälkeen, paikassa joka itsessään jo tuntui Shangri-lalta. Siitä eteenpäin edessä oli Kala Patthar, mutta etenemisen hitaus ja jokainen kavuttu nousu sai unohtamaan tunnit ja päivät ja pian Tengbochestakin tuntui kuluneen monta viikkoa.

Gorak Shepin pöydässä istui kulunutta porukkaa. Tommi totesi, että tässä korkeudessa tuskin kukaan merkittävästi paranee, joten yhtä hyvin huippua voi yrittää tänään ja seuraavana päivänä pääsee pidemmälle alas.

Kala Patthar tarjosi haasteensa aika avoimin kortein. Reitti lähti Gorak Shepin juuresta ja huipun melkein näki. 400 metriä nousua hiekkaista ja kivistä polkua. Reissun aikana opittu tahti oli vihdoin hyödyksi – päätin etten pysähtele rinteessä ettei jalat hapottele eikä tule kylmä ja kuvia saa otettua myös alas tullessa. Askelta toisen eteen, tasainen hengitys ja korkeusmetrejä lakosi alta. Lämpimän ja kylmän pariteettitilaan tottuneelle untuvatakin laitto oli virhe, minkä sai onneksi revittyä alas vyötärölle.

Jossain 150 metrin päässä näkyi oranssi mörkö, joka olikin Manu lemminkäisen sporttisessa kuorivarustuksessa. Vuorikiipeilyvaatettajat ovat selvästi kähveltäneet väriskeemansa asfalttimiehiltä. Manun kanssa jatkettiin ylöspäin, ihmetellen Khumbun jäävirran massiivisuutta. Muutaman askelen jälkeen ei ollut enää mihin mennä – Kala Pattharin huippu tuli vastaan. 5545 metriä. Näkymä ja skaala ylhäältä oli uskomaton – Kaakossa kaunis Ama Dablam erottui hienosti, mutta tuntui todella pieneltä suhteessa siihen, että tuon vuoren juurella oli vaellettu monta päivää. Suoraan pohjoisessa, käytännössä vieressä istui Pumori ja idässä Changtse muistutti kiinan rajasta samalla kun Mount Everest, Lhotse ja Nuptse istuivat tuttuna kolmikkona ja näyttivät niin kauniilta. Everestin juurelta laski Khumbun jäävirta ja jatkui johonkin loppumattomiin.

Rukousliput lepattivat huipun katveessa samalla kun kapuaja toisensa jälkeen saapui paikalle. Aamun henkinen kuoppa oli selätetty ja jokainen löysi itsensä huipulta. Joillekin huippu oli fyysinen haaste, joku taas oli luvannut metrejä lahjoituseuroja vastaan ja joillekin huippu oli vain yksi etappi pitkässä ja vaihderikkaassa vuodessa. Se todellinen huippu on kuitenkin tämä porukka, joka keräsi ennätysajassa yli 100 000 euroa keski-aasiaan ja Nepaliin. Wade Davis kirjoittaa siitä, että elämän hinta on aina kuolema ja niin kauan kun tuo maksu tehdään nopeasti, ei yksilöllä ole väliä koska se maksetaan. Tällöin on ainoastaan oleellista elää merkityksellinen elämä ja tämä jos mikä on osa sitä.

Askel taipuu kevyesti, joutuisasti. Satunnainen nauru täyttää Perichen laakson ja aurinko heittää välillä Tabochen varjon päällemme. Joukkomme on matkalla alas mielessään rakkaiden halaus, kuuma suihku, sauna, tutut ja ennen kaikkea palautunut makuaisti ja miltä se ruoka taas maistuukaan.

1 Kommentti
  1. Marika-kapuaja 2011 says:

    Hieno kirjoitus, hieno huiputus, kaikilta. Kuten niin monesti Kapua-vuosien varrella on sanottu, huippu on vain yksi etappi Kapua-vuodessa, jossa ylämäkiä ja alamäkiä on niin paljon ettei niitä viitsi edes laskea. Jokainen kapuaja on ne kokenut, mutta todella tietääkseen miltä ne louhikot, leveät baanat, kylmät lautakopit, ei-kiitos-viestit, ämpärisuihkut, Khumbu-yskä, tavoitteen saavuttaminen tai iloinen ”Namaste!” hymyn kera todella tuntuvat, ne täytyy itse rämpiä läpi. Sitten ne muuttuvat tarinoiksi, ja tarinoita tämä maailma kaipaa. Nyt teillä on 20 uutta, hienoa tarinaa takaisin tuotavaksi ja lahjoittajille kerrottaviksi. Hyvä kapuajat!

    Vastaa

Jätä kommentti

Tahdotko liittyä keskusteluun?
Jätä kommentti!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

LASKUTOIMITUS ROSKAPOSTIA VASTAAN: *