Tänään perjantaina saimme nukkua hieman pidempään sillä aamiainen oli vasta klo. 8.00.

Nautimme aamiaisen ja lähdimme matkaan auringon paistaessa siniseltä taivaalta. Aistin erityistä

jännitystä ja halua lähteä liikkeelle. Tämänpäivän etappi Lobuchen kylä olisi toiseksi viimeinen ennen huomista Goraksheppiä ja Kala Patharin huiputtamista.

20161114_103721Vaelsimme siis kauniissa säässä ylämäkeä, nousua noin 200m ja jatkoimme karun kauniiseen Khumbun laaksoon. Matkallamme oli isoja kivikkoja, kotimaisittain niitä kait kutsuttaisiin pirunpelloiksi. Pysähdyimme hetkeksi hengähtämään Pyhälle paikalle johon oli tehty erilaisia kivisiä muistomerkkejä menehtyneille kiipeilijöille. Siellä oli mm. Scott Fisherin muistomerkki sekä kuuluisan Late Babu Chiri sherpan merkki. Laten meriitteihin kuului kolme maailman ennätystä: hän oli viettänyt Everestin huipulla 21h ilman lisähappea, nopein Everestein huiputus 16h 56min sekä kahdesti huipulle kahden viikon sisällä, Paikka henki rohkeutta ja nepalilaiseen tapaan rukousnauhat lepattivat tuulessa. Minulle tuli hassu tunne, että olin ollut siellä joskus ennenkin. Taitaa kevyt vuoristoilma tehdä tepposia mutta tunne oli todella vahva.

Saavuimme Lobuchen kylään 4910m hyvissä ajoin. Tutut rutiinit; teen tilaus, huoneiden jako ja lounaan valinta. Majoittumisen jälkeen syötiin ja sen jälkeen oli halukkaille retki jäätikön reunalle ihmettelemään jäävirtaa. Muutama meistä tarttui tilaisuuteen ja kiipesimme taas ylös. Lounaan jälkeen kapuaminen ylös tuntui kuin olisin syönyt pikku kiviä ja tämä keho piti jotenkin taas raahata ylös. Kapuaminen muutenkin on ollut hieman rankempaa ryhmässä riehuvan flunssan takia.

Paikalliset Sandro tipat kyllä auttaa ja avaa röörit. Jäätikön reunalla näimme myös Kala Patharin. Se näytti olevan niin lähellä mutta todellisuudessa sinne kuitenkin on tuntien matka vielä. Ihailimme ja kuvasimme outoa jäävirtaa joka ei virrannut. Ympärillä kohosi kunnioitusta herättävä Nubtse 7800m. Alas tullessa jäin vielä ihastelemaan laakeaa maisemaa jolla laidunsi jakkeja. Istuin kiviaidan päälle, suljin silmät ja annoin auringon paistaa kasvoilleni. Ainoa ääni joka kuului oli jakin kellon kumahdus.

Nyt istun lodgemme ruokasalissa ja kirjoitan tätä blogia. Loppupäivämme jatkuu tässä yhdessä istuen ja jutellen.  Joku tarttuu kirjaan toinen yrittää saada wifiä toimimaan. Illallinen on tulossa ja sitten varmaan otetaan korttimatsit.

Jokainen päivä on samanlainen ja toisaalta erilainen. Maisema vaihtuu ja jokainen päivä on erilainen fiilis kavuta. Tämä on hyvä tapata matkata, voit olla yksin omien ajatuksien kanssa tai kuulet keskustelun pätkän ja osallistut siihen. Jokainen päivä opin jotakin uutta vuorilla matkaamisesta. Oppaamme Tommi valistaa meitä ja tänään opin esimerkiksi sen, että mitä ylemmäs mennään sitä ohuemmaksi ilma käy ja silloin myös paussit kannattaa pitää lyhkäsinä. Lihakset alkavat painaa kun ne yrittävät levossa käyttää enemmän happea. Jotenkin näin se meni…tämä siis minun tulkintani asiasta. Olen tämän kapuamisen lumoissa; ajatukset keskittyy siihen miten jalka nousee tai sauva liikkuu. Seuraan kuinka jakit liikkuvat ja ihailen niiden keinuvaa kulkua kapeilla poluilla. Matkin niitä ja koetan pitää kehoni rentona ja antaa vain mennä. Tämä kaikki on hyvin koukuttavaa. Olet nykyihmisen monimutkaisesta arjesta kaukana. Perusasioiden äärellä; ruoka, lepo ja tietysti se tärkein, vatsan toiminta.

Vaelluksemme on loppuvaiheessa, 9 päivää on yhdessä kavuttu. Pöytäkeskusteluissa alkaa jo vilahdella sanoja Pepsi Max, minttukaakao, banaani, punaviini, lämmin suihku, hampurilainen, koti oma sänky jne.

Kapuaminen alkaa olla loppusilausta vailla. Kala Patharin huiputus on yhden yön päässä. Kapuajien uurastus saa huomenna palkinnon ja kotiin lähtee monta kuvaa jossa hymyilee onnellinen kapuaja.

Saas nähdä kuinka hyvin kapuaja ensi yönä nukkuukaan…

1 reply
  1. Antti Hietala says:

    Hei hei hei!

    Nytkö te jo ootte melkein huipulla! Nopeasti on mennyt aika, vaikka onkin ollut ikävä ja myöskin välillä kateus kun on katsellut monia ihmeellisen hienoja maisemakuvia. Ja kun vielä tietää, että eihän ne vuoret kuvissa näytä miltään siihen oikeaan kokemukseen verrattuna. Olen myös ollut hyvin ylpeä Tarjasta ja koko Kapua ryhmästä. Joku voi olla sitä mieltä, että ei tämä mitään muuta, Minä en. Minä ajattelen, että kukaan ei voi muuttaa kaikkea, mutta jokainen voi muuttaa jotain. Näistä kirjoituksista on luettavissa myös se, että tämä teidän matkanne on ollut muutakin kuin avun tuomista paikallisille ihmisille. Se on myös saanut ajattelemaan ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa, elämän hetkellisyyttä ja ehkä myös omaa pienuutta näiden kysymysten äärellä. En voi muuta kuin lähettää onnentoivotukset kaikille, myös niille jotka ovat joutuneet kääntymään takaisin kesken kaiken. Jokaisella on oma matkansa. Halauksia ja pusuja Tarjalle. Tulkaa kaikki onnellisesti alas huipulta.

    Antti

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *