En osaa piirtää, mutta numerot onnistuivat vaikka ne hiukan vinoina seinälle ilmaantuivatkin.

En osaa piirtää, mutta numerot onnistuivat vaikka ne hiukan vinoina seinälle ilmaantuivatkin.

Vaikkei meillä ollut lasten kanssa yhteistä kieltä niin katseilla, hymyillä ja leikillä syntyi yhteys.

Vaikkei meillä ollut lasten kanssa yhteistä kieltä niin katseilla, hymyillä ja leikillä syntyi yhteys.

Kauneinta ikinä! Päivällä tällainen maisema, yötaivaalla miljoonat tähdet loistivat.

Kauneinta ikinä! Päivällä tällainen maisema, yötaivaalla miljoonat tähdet loistivat.

Reppu on purettu, pyykit pesty. Kameran kuvat talletettu tietokoneelle ja unirytmikin suhteellisen hyvin hallinnassa, tai no tänään heräsin näköjään klo 4 aamuyöllä kun on niin kivaa palata omaan arkeen! Syksyinen Suomen sää hiukan ihmetyttää, olihan Boliviaan lähtiessä lämpöinen syyskuun alku.

Kaikki on kotona helppoa; vessanpaperin voi heittää huoletta pyttyyn, on vessapaperia, JOKA EI TUOKSU, AH !! Hampaat voi pestä puhtaalla kraanavedellä ja vaatteita löytyy kaapista eikä myttyinä muovipusseissa matkalaukussa.

Kuitenkin, jokin siltä vähän ärsyttää… Television lukuisat reality ohjelmat tuntuvat todella oudoilta, turha kälätys ottaa korviin ja häiritsee. Kun on ollut 3 viikkoa ilman telkkaria, seuranaan muut ihmiset tai kirja ja on reippaillut paljon ulkoilmassa, herää neljän seinän sisällä outo levottomuus.

Mietin kaikkea näkemääni: uskomatonta luonnon kauneutta korkealla vuorilla, satanutta sadetta poskilla ja auringonpaistetta otsalla. Hiekkaisia katuja matkalla Planin varhaiskasvatusprojekteihin ja maalla asuvia lapsia joiden vaatteet ovat pölyssä, lattialla olevaa patjaa jonka päällä 1 vuotias syö itsenäisesti riisiruokaansa hyvällä ruokahalulla ja hymy huulilla. Äitejä, jotka kantavat kantoliinassa pieniä lapsiaan ja myyvät snäcksejä pääkadulla jossa saasteet kutittavat omaa nenää ja kurkkua niin, että yskittää. Naisia, jotka istuvat Planin “luennolla” jossa puhutaan tasa-arvosta ja siitä, kuinka tytöt ovat yhtä arvokkaita kuin pojatkin. Isiä, jotka pelaavat jalkapalloa lasten (myös tyttöjen) kanssa miltei miljoonan asukkaan La Pazin sivukadulla laiskana pyhäpäivänä.

Se mitä kannan mukanani reissulta on ajatus siitä, että on niin monia tapoja elää. Omani ei ole yhtään sen parempi kuin muidenkaan.  Tajusin että ainakin minulla on ollut kaikki valta ja voima vaikuttaa siihen, millaiseksi elämäni on muodostunut. Seison entistä vahvemmin omien valintojeni, arvomaailmani ja ajatuksieni takana. Olen vapaa, terve ja yhteiskunta on antanut minulle paljon mahdollisuuksia. Olen saanut ravitsevaa ruokaa, minun kanssani on leikitty, minua rakastettu, paapottu ja hemmoteltu mutta eritoten pidetty terveenä, kasvatettu ja opetettu.

Samanlainen merkitys vanhemmilleen on näillä, maailman toisella puolella olevilla lapsilla. Planin projekteissa olevat mukulat olivat rakastettuja, heitä pusuteltiin ja hellittiin. Mutta maailma ei ole heille mitään velkaa joten kun he kasvavat, yhteisöllä on oltava mahdollisuus tarjota heille turvaa, struktuureja, palveluja, mahdollisuuksia.  Sitä kehitysyhteistyö tekee. Siihen Kapua pyrkii vaikuttamaan euro ja kiipeilymetri kerrallaan.

1 reply
  1. Tiina Vanne says:

    Voi Sari miten ihanasti kokosit meidän matkan kokemukset. Omat ajatukset ja tuntemukset sydämessä on niin samanlaiset <3.

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *