Mitä lähemmäksi lähtöpäivä Boliviaan saapuu, sitä useammin mieleen hiipii kuin varkain kysymys: pääsenkö huipulle? Onko ohut ilma liikaa elimistölleni, pysynkö terveenä ja toimintakuntoisena vielä yli 6000 metrin korkeudessa meren pinnasta? Savolaisittain voisin kysymykseen itse vastata enemmän riidan välttämiseksi: Suaattaapi olla, että piäsen huipulle vuan suaattaapi yhtä hyvin olla etten piäsekkään, vuan mitteepä sitten?
Entä, jos tärkeintä onkin ollut koko vuoden matka huipulle, rahan kerääminen hyvään tarkoitukseen, lasten ja naisten auttaminen maissa, joissa ihmisillä on elinympäristössään meille perin vieraita ongelmia kuten ihmiskauppa, lapsiavioliitot tai lasten päätoiminen työssä käynti koulun käynnin sijaan. Ihmisten auttaminen maissa, jotka ovat länsimaisen hyvinvoinnin mittareilla monessa asiassa saman mitan häntäpäässä missä Suomi on kärkipäässä. Entäpä, jos riittää, että teen parhaani siinä mitä ikinä olenkaan tekemässä? Mitä, jos olenkin jo perillä? Mitä, jos olenkin jo voittaja? Olen onnistunut unohtamaan oman napani hetkeksi ja tekemään jotain hyvää, ehkäpä jopa muuttamaan maailmaa pieneltä muruselta.
Siispä unohdan murehtimisen huipulle pääsemisestä ja nautin matkasta huipulle, sillä sitähän matka Boliviaan tulee joka tapauksessa olemaan ja on ollut tähänkin saakka, matka huipulle todellisen huippujengin kanssa. Kapuajakaveri Maijun poustaamaan lauseeseen luottaen matka huipulle jatkuu: ”What if I fall? Oh, my darling, What if you fly?”