Näin minulle sanoi eräs tämänhetkinen työtoverini, kun kerroin hänelle huonohkosta suuntavaistostani. Pureutumatta tässä nyt sen enempää tähän filosofiseenkin lauseeseen minäpä kirjoitan nyt jostakin mikä on minulle erityisen tärkeää, ulkona olemisesta. Kulunut fraasi tai ei, luonto on minun kirkkoni. Siellä pääsee eroon kaikesta turhasta kiireestä ja stressistä ja jos oikein onnistaa voi kokea jonkin hienon elämyksenkin.
Arvostan suunnattomasti etenkin täällä pohjoisessa esiintyvää taitoa liikkua luonnossa ja elää vuodenaikojen mukaan. Vaikka itsekin pärjään hyvin maastossa ei sitä voi verrata ihmisiin, jotka ovat syntyneet saappaat jalassa kulkeakseen. Olen aivan vakuuttunut, että osalla näistä henkilöistä on samankaltainen maan magneettikenttää aistiva elin aivoissaan kuin tiettävästi linnuilla nokassaan. Tämä elin pitää suunnat kohdillaan tiheässäkin metsässä, pimeässä ja vailla selviä maastomerkkejä.
Itse olen kasvanut riistapatojen äärellä ja jo pienestä viihtynyt parhaiten ulkona leikkien. Isäni on tutustuttanut minut sienestyksen saloihin, ja vienyt merelle kalaan (tosin taisin paremmin viihtyä kallioluodoilla kiipeillen). Lapsuuden kesistä savon sydämmessä muistan parhaiten heinätyöt, vastasavustetun siian tuoksun, metsämansikat tienpientareella ja vesileikit rantasaunan rannassa.
Jossain vaiheessa vieraannuin kuitenkin luonnosta muutamaksi vuodeksi. Muistan hyvin erään tapauksen noin 15 vuoden takaa, joka nyt tuntuu aivan kuin eri ihmisen kokemalta. Olin kesälomareissulla silloisen poikaystäväni kanssa. En jaksa muistaa mihin oli matka tai miksi, mutta autossa istutun päivän päätteeksi päädyimme leirintäaulueelle yöksi. Pystytimme keskelle nurmikkoa teltan ja kömmimme nukkumaan. Yö oli kylmä ja märkä. Aamulla heräsin kirjaimellisesti keskeltä vesilätäkköä ja olin hyvin hyvin vihainen. Vannotin, että toista kertaa minua ei telttaan saa.
Toisin kävi. Telttaöitä on tuon tapauksen jälkeen kertynyt lukemattomia. Useimmiten jollakin kallioluodolla tai saarella (melontaretket on muuten siitä mukavia, että silloin ei tarvitse kantaa varusteita selässä!). Talviretkellä teltta on kuin toinen koti. Pakkasten paukkuessa on mahtavaa pujahtaa lämpimään makuupussiin lämmittelemään (hangessa on muuten paljon mukavampi köllötellä kuin kovalla kalliolla!). Asialliset varusteet toki auttavat nauttimaan retkeilystä. Tiedän eräänkin henkilön, joka ensimmäisellä kiipeilyreissullaan Kilimanjarolle yöpyi huoltoasemalta ostetussa kesämakuupussissa. Kylmähän siinä tuli!
Asenteellakin on paljon vaikutusta. Nykyisen (avo)mieheni kanssa ensimmäinen yhteinen vaelluksemme suuntautui Ruotsiin, Kebnekaiselle. Tuonkin viikon muistan erityisen hyvin siitä, että vettä satoi lähes lakkaamatta koko ajan. Tekniset kuorivaatteetkaan eivät pidä vettä loputtomiin, joten aamuisin joutui pukeutumaan jo valmiiksi märkiin vaatteisiin, hammasta purren hymy huulilla. Liikkuessa märät vaatteet kuitenkin lämpenivät ja matka jatkui.
Uuden luontoelämyksen kokeminen oli minulle yksi syy hakea mukaan KAPUAan. Guatemala on maa, johon en luultavasti omatoimisesti olisi koskaan osannut tai uskaltanut lähteä. “Puiden maa” antaa odottaa itseään vielä muutaman kuukauden..
p.s. Kapua – Kauneuspäivä tulossa Rovaniemellä 19.1. Kiitos tästä kuuluu Kauneushoitola Dibicenterin Jaana Rutoselle. Kiitokset myös Bliss Adventuren Artturi Grögerille Kapua – Jääkiipeilyn suunnitteluun osallistumisesta, varusteista, jäästä! sekä tapahtuman ohjaamisesta! Jäätä nakutellaan alustavasti 26.1. Pyhän Tajukankaalla.