Lapsia vaellusreitin varrelta

 

 

 

 

 

 

 

On viilenevä alkuilta Nepalin ylävuoristossa. Ensimmäiset tähdet ovat tulleet näkyviin. Majatalon pihalla, laudoista kyhätyssä suihkurakennuksessa huuhdon päivän vaelluksen pölyjä. Typeränä turistina olen kuitenkin käyttänyt vettä liikaa. Se loppuu, ja shampoo olisi vielä huuhdottava. Huhuilen pihalle, mutta turhaan. Pukeudun,ja vaahtopäisenä juoksen majatalon keittiöön hakemaan vesitäydennystä. Saan ämpärini ja keittiön emännältä hersyvän naurun ja läimäytyksen takapuolelleni.

Samaisessa majatalossa herään aamulla lämpimästä makuupussistani, huomatakseni että lautaseinäisen huoneeni lämpötila on pakkasen puolella. Rikkinäisestä ikkunasta puhaltaa hyinen tuuli. Vesipulloni on umpijäässä. Pukeudun niin nopeasti kuin pystyn,ja kohmeisena laahustan teetupaan. Siellä kaminan ääressä odottavat nepalilaisen paikallisoppaan aurinkoisesti hymyilevät kasvot, jotka kehottavat minuakin siirtymään kaminan lämpöön.

Toisaalla maapallolla, ehkä kolme vuotta aiemmin, Belizessä lähellä Guatemalan rajaa istun joen rantakivikossa ja katselen kuinka Gasandra kolme vuotias Maya-intiaanityttö juoksee tummat hiukset hulmuten vastarannalla, poimii hibiskuksen kukan pensaasta, ylittää joen kiviä pitkin hypellen. Juoksee nauraen luokseni ja kiinnittää kukan hiuksiini. Myöhemmin illalla valmistamme perheen naisten kannssa maissitortilloja. Niitä syödään perheessä joka ilta, tänään juhlavammalla täytteellä, koska heillä on nyt vieraita. Ruoka tarjotaan suurella ylpeydellä. Yöpöydälläni on pieni kaislasta punottu korurasia. Se laitettiin käteeni lähtiessämme kylästä.

Näin olen kirjoittanut joskus matkapäiväkirjaani: laituri jolla seisoin oli puolilaho. En tiedä mikä minuun meni, mutta juuri tällä laiturilla minua alkoi ahdistamaan. Laiturilla haisi, oli tukalan kuuma. Ihmisiä istui vihannessäkkeineen odottelemassa. Likaiset lapset juoksentelivat ympärillämme. Välillä joku pyysi rahaa. Ahdisti tämän maan köyhyys. Ahdisti sekin, että kaikki nämä matkatavaravuoret ja vihannessäkit lastataan laivaan ja ihmisiäkin ahtautuu siihen varmasti enemmän kuin tämä laivarumilus pystyy edes vetämään.

Kirjoitin nämä otteet matkoiltani, koska jokainen matka kehitysmaihin on antanut hyvin paljon. Mikään maa ei ole jättänyt kylmäksi. Olen käynyt läpi iloa, onnistumisen tunnetta, pettymystä, elämyksiä, ahdistusta, pelkoakin, mutta ennenkaikkea olen saanut näiden maiden ihmisiltä jotain, joka on pieninä paloina matka matkalta muuttanut itseänikin ajattelemaan toisin. Muistan riksakuskin, joka tummassa sametinpehmeässä illassa polkiessaan pohti elämän kysymyksiä todeten, että hän on onnellinen. Hänellä on katto pään päällä, ruokaa pöydässä ja rakkaat ihmiset ympärillä. Siinä se!

Nuo matkani ovat varmasti vieneet minua nykäyksinä kohti sitä, että nyt olen tässä, mukana tässä upeassa Kapua projektissa. Meidän apumme on äärimmäisen tärkeää, koska jokaisella on oikeus koulutukseen, turvalliseen elämään ilman alituista väkivallan pelkoa, oikeus valita puolisonsa, ilman että sinut myydään jopa rajan taakse tuntemattomalle, jokaisella on oikeus unelmiin. Lista on loputon.Halusin myös kuvata sitä, että emme ole pelkästään avun antajia , vaan meillä on hyvin paljon opittavaa myös heiltä, kuten välittämisestä, yhteisöllisyydestä, vieraanvaraisuudesta ylpeydestä omaan kulttuuriinsa jne…

Me Kapuajat olemme varojen kerääjiä, ja varmasti panostamme myös rahallisesti tähän projektiin, mutta me tarvitsemme hyvää tahtoa omaavia ihmisiä ja yrityksiä, jotta saamme tuon huikean summamme kerättyä.
Ystäväni Leena on lähtenyt mukan tähän projektiin ja tehnyt kauniit piirustukset postikortteihimme, jotka kohta lähtevät painoon. Tällaisia ihmisiä tarvitaan.

Ja vielä unelmista…

Olisin mieluummin vähäisin
niistä, joilla on unelmia
ja halu toteuttaa ne, kuin
suurin niiden joukossa, joilla
ei ole unelmia, eikä halua

-Kahlil Gibran-

1 Kommentti

Jätä kommentti

Tahdotko liittyä keskusteluun?
Jätä kommentti!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

LASKUTOIMITUS ROSKAPOSTIA VASTAAN: *